 |
BARÖSUND
KUNGSFARLEDEN
KUNINKAANVÄYLÄ
Tuli tuossa kevätkesällä käytyä Barösundissa
kuvausmatkalla. Kuvailtiin etupäässä videolle, mutta oli digikamerakin mukana.
Barösund on pieni kylä Inkoon ja
Tammisaaren välillä. Suositun venereitin varrella.

Näkymä koulun luokan ikkunasta. Jaahas
kukapa ei haluisi käydä koulua missä ikkunasta näkyisi saaristolaismaisema.

Tässä sitten on koulurakennus, kaksi luokkahuonetta ja
ruokala keittiöineen. Koulussa kuitenkin on oppilaita ensimmäisestä luokasta aina kuudenteen luokkaan asti. Vaatii melkoista
sovittelua saada oppia kaikille yhtä aikaa. No oppilasmäärä on pieni.

Koulurakennus toisesta suunnasta kuvattuna. Rakennus on tyypillistä
saaristolaisarkkitehtuuria, seinät punamullan värisiä ikkunapielet valkoisia ja ikkunat ruutuikkunoita.

Tämä rakennus on ”Wallhalla”
Barösundin nuorisoseuran talo. Talosta löytyy juhlasali ja kokoustilat.

Wallhallan juhlasalin näyttämön taustakangas. Kankaalle on
maalattu käsin näkymä salmesta vuonna 1937. Varmaankin veneilijät tunnistavat paikan. Mitä maalaus kuvaa.

Näkymä salmen suuntaan. Kaupparakennuksen
pääty ja kaupan laituri. Tuttu laituri varmaankin veneilyä harrastaville.

Tässä sitten kuvausryhmämme artdirektor
ja pääkuvaaja kameran takana. Viehättävä rouva hänen vieressään toimi ohjaajana, käsikirjoittajana ja oppaana. Oli kai jostain
kuullut että osaan jonkin sanan ruotsia joten keskustelu käytiin kaksikielisesti. Ai niin tuleehan sieltä haastateltavakin.
Kiitos hyvistä kahveista ja voileivistä.

Varmaankin tuttu laituri veneilijälle.
Siitä sitä saa polttoainetta ja voi tyhjentää septitankin. Tuo vasemmalla oleva paatti on suosittu venemalli saaristossa,
todella monitoimipaatti. Sillä voi kalastaa kuljettaa tavaraa ja on merikelpoinen, ei pelkää tuulta eikä sadetta. Ennen ne
tehtiin puusta.

”Kalastusmuseo” kaupan rannassa. Käytöstä poistunut
puhelinkoppi toimii näyttelytilana roinalle, joka on merenpohjasta onkeen tarttunut.
LUOTSI
Seuraavaksi lähdimme tapaamaan jo
eläkkeellä olevaa luotsia.

Kuvausryhmämme on saapunut luotsin pihalle. Luotsi oli meitä
vastaanottamassa. Kamera tuossa etualalla oli minun työkaluni.

Tässä itse luotsi virka-asussa. Seitsemän meren seilannut
merikapteeni joka oli päättynyt jäädä maihin. Mutta veri veti merille kuitenkin ja niinpähän luotsin jobi tuntui luontevalta.

Luotsin talo. Talo oli sisustettu hyvin merihenkisesti ovenkahvoja
myöten. Messinki kiilsi niin kuin vanhassa laivassa konsanaan. Esineistö oli kerätty seitsemältä mereltä.

No mitäs ne nämä sitten? Aivan oikein taskumattejahan ne ovat
. Koot ovat vähän tarpeen mukaan. Mikäs on parempi syyskylmällä hyhmäisellä merellä kuin pieni näkäräinen. Humalassa ei kuitenkaan
saa olla. Vanha saaristolainen kansanviisaus sanoo, että se joka lähtee kännissä kalaan ei koskaan palaa.

Vanha merimiesarkku. Arkussa kulki
merimiehen omaisuus paikasta toiseen ja laivasta toiseen. Puuleikkauksien aiheista näkee että arkku on tehty kaukaisessa idässä
ja tosiaan arkku ovat valmistettu tilaustyönä Hongkongissa. Puuleikkaukset on todella hienoja. Arkun materiaali on Kanferttipuuta.

Brännvinhund eli viinakoira. Näitä
otuksia tapaa yleensä lasitehtaitten museoissa. Mestarit yleensä tekivät koiria firabeli homminaan omaan käyttöön. Viinakoiria
ei yleensä näe missään ovat sen verran harvinaisia otuksia. Kuten sanottu esineitä oli melkoinen määrä mutta jotenkin nämä
sattuivat silmiin ja kameraan.

Potkuri antaa laivalle vauhtia ja ankkuri pysäyttää. Siinä
vähän symboliikkaa. Potkurin lapa on aika pahasti vääntynyt. Jäät kohtelivat sitä kolkosti
Kiitän Luotsia ystävällisestä vastaanotosta
ja yhteistyöstä.
SAIRAALA
Tuossa vuonna 2005
keväällä jouduin sairaalaan verisuoni ongelmien takia. Veri ei suostunut virtaamaan jalkoihin ja liikuntakyky oli olematon.
Elämän halukin oli vähän sitä sun tätä. Meilahdessa sitten tohtorit avasivat kuvaaja paran rintalastasta reiteen asti, heittivät
jonkun valtimosuonen roskikseen, kävivät etolasta hakemassa muoviputkea tilalle. Ja kas alkoipa hurme virrata. Mutta mutta,
eipäs se niin helppoa ollutkaan. Suolikaapin sisemmät ompeleet pettivät ja suolet oli tulossa syliin. Eikun uudestaan leikkauspöydälle,
masu auki Singeriin vahvempaa lankaa ja suolikaappi kiinni. niinpä sitten suolet ja sielut pysy siellä missä pitääkin. Mutta
ja taas mutta, murjottu masunahka närkästyi moisesta ja masuun pökkäsi niin sanottu fisteli, elikkä masunahkan alle muodostui
käytäviä joista valui töhkää. Siinä vaiheessa Meilahti totesi, että minähän olen tätä nykyä Vantaalainen ja ei muuta kun kuvaaja
autoon ja Vantaan kaupungin sairaalaan taivaiseen muuttavien osastolle. Voin myöntää että eivät kaskut sinkoilleet. Sain onneksi
oman huoneen missä ei ollut muita potilaita, koska epäiltiin että minua riivaa joku pitkähampainen pöpö. No eipä ollut pöpöjä
eikä edes pöpön hampaita. Huoneen sain pitää.
Toipuminen alkoi vauhdilla
kiitos hyvän ja asiantuntevan lääkärin ja erittäin hyvän hoitohenkilökunnan ansiosta. Kiitos kaikille erittäin hyvästä huolenpidosta.
Kuvaajahan ei olisi
kuvaaja, ellei se napsisi kuvaa kaikesta huolimatta. Joten tiukka soitto kotijoukoille, että dokkarikamera heti tänne. Niinpä
digitagi kamera Konica Revio singahti paikalle.
Kuvasatoa sairaalasta.
Joissain kuvissa on henkilö tehty tunnistamattomaksi.

Siisti Sairaalan
käytävä vasemmalla potilashuoneet ja oikealla ikkunat sisäpihalle.

Täällä majaili
kuvaaja. Huone oli iso ja valoisa, ikkunasta näkymä rauhalliseen maalaismaisemaan. Täällä sitä sitten majailtiin noin kolme
kuukautta.

Kupillinen lääkkeitä
aamupalaksi, no tulihan sentään kahvit ja leivät sitten myöhemmin. Nuo vihreäkeltaiset kapselit ovat varsin yrmyjä särkylääkkeitä.
Eipä ole asiaa auton rattiin noita pillereitä nauttineena. Onneksi pyörätuolilla pystyi ajelemaan.

Rollaattori
paikallisliikenteeseen ja pyörätuoli kaukoliikenteeseen. Onneksi käsivoimat oli tallella pääsin pyörätuolilla haukkamaan raitista
ilmaa ja tupakan. Hoitajataparat vaan kokivat kauhunhetkiä kohdatessaan ylinopeudella kiitävän kuvaajan.

Tässä teille
annos sairaalasapuskaa. Kultaista kasviskeittoa, vaniljapuuroa hillolla, sillivoileipä ja maitoa. Eipä ihme että laihduin
kymmenen kiloa. No pääosiltaan sairaalassa oli ihan hyvät eväät, suola ja pippuri vain puuttuivat.

Tämä raato on
kuvaaja itse. Tässä vaiheessa olin päässyt eroon kaikenmaailman letkuista ja aparaateista mitä tomumajaani oli kytketty, elämä
alkoi voittaa. Erään tomeran hoitajan toivomuksesta hävitin tuon karvakasan naamastani. Tomera hoitaja toi minulle vihjeeksi
parranajovälineet.
Kuva: Arvoisa
pikkusiskoni.

Potilaat oleskelutiloissa.
Useat heistä eivät päässeet liikkumaan omin avuin. Hoitajat toivat heidät tänne.

Potilas on liikuntakyvytön,
hänet on sidottu hihnoilla tuoliin kiinni.

Täti on sidottu
tuoliin ja tukevalla hihnalla kaiteeseen. Tällaisia potilaita oli useita. Aamulla heidät nosteltiin tuoliin, kärrättiin
kaiteen vireen ja pantiin hihnat kiinni. Voidaan sitten kysyä onko tämä sitä kuntouttamista, mikä kuulu tämän sairaalan toimenkuvaan.

Nämäkin potilaat
ovat yhtä lukuun ottamatta liikuntakyvyttömiä. Hoitajat huolehtivat potilaiden hyvinvoinnista.
Täytyy myöntää,
että olipa hiukan masentava paikka tämä sairaala. Henkilökunta teki parhaansa potilaitten hyväksi, heitä oli vain aivan liian
vähän potilasmäärään nähden. Varsinkin kun suurin osa oli huonokuntoisia liikuntakykynsä menettäneitä ihmisiä. Melkeinpä joka
aamu tuli musta auto korjaamaan viikatemiehen niittämän sadon pois.
Itse lähdin
mustalla autolla kolmen kuukauden reissun jälkeen kotiin. Toipuminen kesti kuitenkin vielä hyvän tovin.
Joskus vaan
tulee mieleen, että kunnilla on hirveä into rakennella miljoonia maksavia jäähalleja, urheiluhalleja ja hiihtoputkia, mutta
kuntalaisten terveyden ja sairaanhoito jätetään varojen puutteessa retuperälle. Mikähän olisi se kunta joka voisi kehua sillä,
että heillä on tuo sairaanhoito puoli kunnossa.
Laitetaanpa
tähän hyväksi lopuksi vielä yksi sairaalakuva vähän optimismia tuomaan.

Kuvasatoa on nähtävissä uusilla sivuilla:
|
|